2011 Anticipations Vol. 1

Most media like to look back on past highlights today, so I thought I'd look forward into the New Year. 

I haven't got much time on my hands on this last day of 2010, so I'll make it short and concentrate  mostly on the immediate future.

I think I will kick off my 2011 with a small gallery tour on Sunday the 2nd. I want to see at least Ilari Hautamäki's solo exhibition Planet Paint in the gallery of the Finnish Academy of Fine Arts (Kasarmikatu 44), as well as Eija-Liisa Ahtila's new work, the three-channeled installation Marian ilmestys, in gallery Heino. If I have time, I'll try to visit Markus Kåhre's exhibition Pidot in Sculptor. Unless it's already been taken down? Check this at the Sculptor website...yes, Sunday is the last day of the show! Definitely worth visiting, I believe.

Eija-Liisa Ahtila is one of our most renowned artists working with moving image. You should not miss her previous work, Where is where?, either. It will be shown as part of Kiasma's ARS11 in the new exhibition space in Turku, European Capital of Culture from January 16th. Another plan for 2011 is obviously to travel there and see Where is where? again, together with a work from another wonderful artist, Isaac Julien, plus all the other cultural goods that the city will supposedly lay before us.

Once Turku has inspired us to cultural travels, the next destination is naturally Tallinn, also a European Capital of Culture 2011. Comparing websites, I have to hand it to Turku, but as far as actual content goes I have not had a deep enough look yet. I will probably come back to these as the year rolls ahead.

Returning to Helsinki and the more easily reached experiences, I am looking forward to seeing Sofia Coppola's new film Somewhere, even if I've heard the theme of hotel life in a foreign country is growing old with this movie and might pale in comparison to the pretty unforgettable thing Bill Murray and Scarlett Johansson got going in Lost in Translation... Still, I think I will prefer this flick over Rare Exports Inc. when next contemplating going to the movies, since I did not have the time to see the latter before Christmas - seems a little less necessary after the holidays, doesn't it?

My time is running out - it already ran out 15 minutes ago; I am forced to call this text vol. 1 and come back to the topic once the year has changed. Staying true to the looking-into-the-future theme, I'll end this with the poster from Somewhere and a few vague thoughts about the summer...

H A P P Y  N E W  Y E A R !  M A K E  I T  A  G O O D  O N E !

Oh, Holy Night: Alppilan Enkelit

Aika se on taas mennyt rientämään. Joulu tuli, se meni, muutaman päivän päästä on aika astua uuteen vuoteen. Angels in America -näytelmänkin näin jo kuukausi sitten, ja vaikka se on pyörinyt paljon mielessäni, en ole suvainnut muotoilla ajatuksiani lukukelpoiseksi. Lienee korkea aika yrittää. (Tietenkin on, kun oikeasti pitäisi jo istua kirjastossa lukemassa lähdekirjallisuutta opintoja varten.)

Kyllästyminen oli pahin pelkoni näin massiiviseen produktioon istuessa. (8 ja puoli tuntia intensiivistä teatteria uskonnosta ja kuolemasta. Useat mukaanpyydetyt jättivät väliin. Nyt niitä harmittaa.) Olen itse onnistunut välttymään Tony Kushnerin näytelmän kenties kuuluisimmalta versiolta, siltä minisarjalta jossa näyttelevät mm. Al Pacino, Meryl Streep ja Emma Thompson. Kyllästymisriski oli suurempi seurueellani, jonka useimmat muut jäsenet olivat nähneet sarjan. Kukaan kahdeksasta ei kuitenkaan myöntänyt missään vaiheessa odottaneensa esityksen loppua.

Alppilan Angels-produktion dynaamiset kohtaukset ryöstävät mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa rabbi (useita todella vahvoja rooleja näytelmässä tekevä Jaana Saarinen) mumisee Loun isoäidin arkun äärellä näytelmän ensimmäisen osan ("Vuosituhat vaihtuu") prologin, joka liittää sen selkeästi amerikkalaista kokemusta käsittelevien näytelmien kaanoniin (josta nimi sinänsä olikin jo vahva enne). Toisen osan ("Perestroika") alun sokea marxisti jatkaa samaa saarnaa tämän toisen historian kaltoin kohteleman, väärinymmärretyn ihmisryhmän nimissä.

Johanna Freundlichin ohjaus olisi useamman kunniamaininnan arvoinen. Päällekkäin nivotut kohtaukset toimivat kuin lempikirja jota ei voi laskea alas. Vaikka nämä kohtaukset ovat lyhyitä, ovat siirtymät niiden välillä harkittuja ja sulavia. Muistaakseni lähes poikkeuksetta. Ainoat keinotekoiset tauot saapuvat aina yllättäin, väliväliaikoina, joita oli vähän liikaa.

Olin todella otettu oikeastaan kaikista näyttelijäsuorituksista. Telkkarista/Salkkareista vähän liiankin tuttu Jaana Saarinen teki useasta näennäisen pienestä ja kaksiulotteisesta sivuhenkilöstä todella käsinkosketeltavaa draamaa. Onnetonta Harperia esittävä Elina Berg oli minulle aika uusi kasvo, ja olin hänen työstään tosi innoissani. Myös Al Pacinon kenkiin astunut Matti Onnismaa onnistui nähdäkseni melkoisen hyvin, ja kaikki neljä "nuorta miestä" olivat lopulta mielestäni hyvissä suorituksissaan tasavertaisia - kahden ja puolen vuoden harjoittelu (todella tervetullut kannanotto itsessään!) näkyi rooliinmenon syvyydessä joka näyttelijän kohdalla.

Harper (Elina Berg)

Päädyin lopulta – melkoisen epäyllättävää sinänsä – pohtimaan tekstiä melkein yhtä paljon kuin sen toteutusta. Ehkä juuri Onnismaan Roy Cohnin keskustelut nuoren Joen (Oskari Perkki) kanssa saavat suomennoksen kolahtamaan korvaan kaikkein kummallisimpana. (Harmittaa, että jätin kirjaksi painetun näytelmän lokakuussa sinne Brooklynin katumyyjän pöytään ja ostin vain Catcher in the Ryen ja The Lovely Bonesin.) Ilman todistusaineistoakin uskallan väittää, että näytelmä oli käännetty sanasta sanaan, kirjaimellisesti.

Hahmojen korostettu tapa lausua toistensa nimi joka toisen repliikin loppuun, ja painokkaasti, on amerikkalaista perusretoriikkaa (ja muuten mainio tapa - kuka suomalainen ei janoaisi kuulla omaa nimeään, kun sitä niin älyttömän harvoin kuulee?). Jos "minulla on kaikki aika maailmassa", tai jos pyydän sihteeriä puhelimessa "antamaan minulle ulkolinjan", niin enhän minä ihan täyttä suomea puhu. Mutta who cares? Tai varsinkaan teatterissa. Aluksi kieli hieman vieraannutti hahmoista, mutta totutteluaikaahan löytyi. Tajuttuani idean (?) olin tyytyväinen; kielestä kiinnostuneena arvostan kääntäjien pyrkimystä työllään sitoa näytelmä entistä tiukemmin alkuperäiseen ilmikontekstiinsa, ja etenkin tekstin tämänkertaista tulkintaa, joka töksähteleväisyydellään sitä entisestään korosti. Näytelmän teemat kun ovat niin yltiöuniversaaleja joka tapauksessa.

Sama harkittu fiilis lävisti koko eeppistä teatterikokemusta. En voi kuin toivoa lisää samankaltaista teatteria - hyviä tekstejäkin kyllä pitäisi löytymän. Tv-sarjan noste varmasti auttoi tässä, mutta ilmankin olisi ehkä pärjätty?

Lienen nyt muistanut mainita riittävästi huomioitani, ja ilmaissut niinikään riittävissä määrin tätä nimenomaista Angels in Americaa kohtaan tuntemaani arvostusta. Jäljelle jää enää kysymys, joka on jo viipynyt monien huulilla: Saadaanko lisänäytöksiä? Sopii toivoa; paikkoja katsomossa on hillityt 55, eli lisänäytöksinkään eivät kaikki halukkaat taida mahtua lauteille. Veikkaan itse, että ryhmä ryhdikästä linjaansa jatkaen viimeisessä näytöksessä 27.2. kiittää ja kumartaa, tyytyväisinä ja tyylillä, viimeisen kerran näissä lavasteissa.

 Louis (Jerry Wahlforss) ja Prior (Antti Lang)

P. S. Näytelmän mieleenpainuvuudesta kertoo myös hämmennys johon vajosin törmätessäni noin viikkoa myöhemmin aamulla kadulla näyttelijä Jani Toivolaan, jonka olemus kuitenkin on jo varsin tuttu Idolsista ja muistakin yhteyksistä. Intuitiivinen ajatusreaktio: "Mitä ihmettä hoitaja Belize tekee Helsingin lumisilla kaduilla?" 

P. P. S. For the record: Kyllä, näytelmä oli moninkertaisesti eheämpi ja sekä tekstiltään että tulkinnaltaan huomattavasti kiinnostavampi kuin Smedsin Mr. Vertigo Kansallisessa!

Vielä eräs aikuistumisromaani

Sain muutama tovi sitten vihdoin käsiini Anja Snellmanin uusimman romaanin Parvekejumalat. Sehän pisti aivan vastaansanomattomalla voimalla miettimään muutamia asioita:

Millaista on herätä teini-iässä omaan seksuaalisuuteensa, kun se on monen muun asian ohella niin haram, ettei saisi edes ajatella, ja hämärässä tulevaisuudessa - siinä joka on kaikkien muiden paitsi omassa päätösvallassa - leijuu epämääräinen silpomisen uhka? Voitko sinä, kristitty tai agnostikko suomalaislukija, edes kuvitella?

Miten lohduttavaa voi olla kaikesta sukupuolisuuteen liittyvästä luopuminen, jos on kokenut traumaattisia asioita siihen liittyen?

Mitä on vapaus? Niin, ja etenkin: mitä kaikkea on islam? Mitä se voi olla, voiko ihminen määritellä mitä sen tai minkä tahansa uskonnon pitäisi olla? Voiko valtauskontoihin vaikuttaa? Edes kansallisissa kehyksissä? Tästä voisi toki tahtoessaan koettaa vääntää ontuvaa analogiaa suomalaiseen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja post-Homoilta-keskustelun mahdollisiin tuloksiin. Käteen jäisi ehkä kuitenkin vain se vastaansanomaton fakta, että käsillä on kaksi hyvin erilaisista perinnettä ja seurakuntaa, ja luullakseni aivan erilaiset vaikuttamisen mahdollisuudet.

Näin kepeiden aiheiden läpi Snellman luovii taas tavalla, joka tekee vertailun aikaisemmassa tekstissä käsiteltyihin kehityskertomuksiin jokseenkin mahdottomaksi. Lähes ärsyttävää lahjakkuutta, johon on kyllä saanut jo tottua. Tulihan lukiessa mieleen jotain kritiikkiäkin, mutta nyt se on jo unohtunut tai tuntuu saivartelulta. 

P. S. Jos mietit joululahjakirjaa kenelle tahansa, niin tässä on ihan hyvä vaihtoehto. Jos ei tunnu nappivalinnalta, niin harkitse silti kotimaista kirjallisuutta - siitä on tänä vuonna ihana runsaudenpula.

Sosiaalisista verkostoista ja pelkotiloista

Kävin perjantaina katsomassa David Fincherin ohjaaman The Social Networkin. Kannatti. Elokuvassa oli paljon hyvää, näyttelijäntyö, ohjauskin. Ja suomalaisen korkeakoulutuksen kokeneelle jälleen paljon ihmeteltävää amerikkalaisesta kampuselämästä. Juoni oli kaukana monimutkaisesta mutta naseva dialogi riitti pitämään vireystilaa yllä. Kiinnostavaa olisi tietää, olisiko elokuva ollut vähemmän kiehtova jos en tuntisi Facebookia ja käyttäisi sitä päivittäin, ja kuinka paljon.

Itsehän liityin Facebookiin jo, muistaakseni, syksyllä 2006. Siis ihan aivan kerta kaikkiaan ekassa Suomen aallossa. Takana on toisin sanoen neljä vuotta jaettua henkilökohtaista tietoa. Kerran tosin jäädytin tilini. Kahdeksi kuukaudeksi.

Facebookista puhutaan nykyään niiiiiin paljon, etten oikeastaan jaksakaan kirjoittaa siitä kauheasti enempää. Tarkoitukseni oli hieman puhista siitä, miten elokuvassa korostettiin tuotteen cooliutta ja kieltäydyttiin topakasti mainostajista, mutta nykyään jokainen päivitys vie henkilökohtaisia tietojasi lähemmäksi mainostajia. Ärsyttää ihan suunnattomasti ne muka-omiin intresseihin kustomoidut sivupalkin ehdottelut. Tai, kuten hyvä ystäväni huomasi, se että uusilla täysin turhilla "kaverisivuilla" todetaan että meidän ainoa yhteinen mielenkiinnon kohteemme näyttää olevan liikuntakeskus Motivus. On meinaan herttaisen kaukana totuudesta...

Viime viikkoina olen keskustellut useaan otteeseen tästä puhisemisesta ja nk. kukkahattutädeistä, negatiivisuudesta ja sen talvisesta kukinnosta. Ilmoitettakoon siis, että minulle ei tuota minkäänlaista ongelmaa päättää tätä tekstiä positiivissävyisesti, ja vieläpä vilpittömästi.

Vaikka sisimmässäni, vanhanaikaisena ja aika yksityisenä ihmisenä pelkään että kaikki päättyy huonosti, niin pitää todeta että se on toistaiseksi pelkkää pelkoa. Tähän mennessä Facebook on vienyt lukemattomiin tapahtumiin jotka olisivat muuten jääneet huomaamatta, välittänyt monta asuntoa ja mattoa ja vanhaa kännykkää, ylläpitänyt futisrinkiä, kulttuurijengiä ja yhteyttä sukulaisiin, yhyttänyt ulkomaiset ystävät, ja niin edelleen. Ja mahdollistanut sen että näen tänään Mr. Vertigon Kansallisessa!

Nothing wrong with that!

P. S. Jotkut minuakin kiltimmät edelleen miettivät, saako Facebookissa esitetyistä ystäväpyynnöistä kieltäytyä? Saa! Tietysti saa! Ethän naamakkainkaan ole velvoitettu jakamaan kaikkia omia asioitasi kenen tahansa etäisesti tutunnäköisen tai 15 vuotta sitten viimeksi tavatun hyypiön kanssa. Siitä vaan klikkailemaan nappia, jossa ei edes enää lue "Ohita", vaan korrektisti "Ei nyt". Ja myös sitä "Poista ystävä" -nappia kannattaa muuten paukutella silloin tällöin. Kyse on sinusta, ei hänestä.

Päällystakki ja seitsemän muuta

Syksy 2010 ei muuten ole ollut hullumpi teatterikausi. Kolmasosa on vielä kokemattakin.

Syyskuu:

Druid Theatre Companyn Penelope ja Forced Entertainmentin Void Story Juhlaviikkojen ja Korjaamon Stage-teatterifestareilla

Juha Jokelan Esitystalous Espoon kaupunginteatterissa
("Kaikki ovat omalla tavallaan narsisteja", HS:n arvio)

Lokakuu:

Juha Itkosen Kone KOM-teatterissa

Marraskuu:

Viime viikolla vihdoin nähty Ryhmiksen työelämätrilogian tyylikkäin ja koherentein veto, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki (liput hankittu huhtikuussa). Jo toinen älyttömän keskittynyt ja hieno rooli Suosalolta, jota en voi olla ihailematta.

Vuorossa ensi viikolla: Angels in America, Alppilassa

Joulukuu:

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Odotus KOM-teatterissa, ja,

kun luulin tilaisuuksieni jo menneen: Mr. Vertigo Kansallisteatterissa (kiitos Jäävuorten kielen!)

Mielelläni olisin nähnyt myös mm. Q-teatterin Täydellisen päivän, Heini Junkkaalan Jumalan morsiamen, ja Lahtelaisen Vanhan Jukon Kahdeksan surmanluotia... Ja ehkä vielä ehdinkin, mutta toisaalta keväällä on jo luvassa Tuomo Aitan Rikos ja rangaistus Ryhmiksessä, Pohjantähti 2011, Tommi Korpela Corto Maltesena, ja kaikki ne indie-teatterien pienet helmet joita en ole vielä bongannut.

P. S. Tämän tekstin kirjoitin ensi sijassa muistoksi itselleni; jos world wide web pysyy kasassa hamaan tulevaisuuteen, niin kelpaa sitten vertailla teatteriantia vaikka syksyyn 2020 – miltä mahtaa kentällä näyttää? Kuka teatteria rahoittaa? Mitä liput maksavat (yllämainittuihin normaalihintaiset liput maksoivat noin 25-36 euroa, opiskelijaliput yleensä n. 40 % halvemmalla) ja kuinka aikaisin niitä pitää varata? Mistä tulikin mieleeni: parasta siirtyä nyt suosiolla suoraan niiden Pohjantähti-lippujen varaamiseen.

Tolstoi - in memoriam

The shortest of notes here, honouring the life, craft and wisdom of Leo Tolstoi  today, when a hundred years minus one day have passed since his death.

A century ago tomorrow, the 82-years-old writer, who had finally followed his aspirations to become a wandering ascetic and left his home, wealth and family – in what must have been some level of delusion, given the harsh Russian winter and his very old age – gave in to pneumonia and passed away in the railway station of Astapovo.

His was an important life for so many generations coming after him. There are few dilemmas or phenomena in life that you cannot contemplate in terms of what you've read from War and Peace.

Puoliksisyöty Midlake-keikka

Midlake kilpailutti kiertuposterinsa designin omassa blogissaan. 

Tällainen oli Sarah Musin voittanut ehdotus.

Olisi voinut olla aika haaste lähteä eilen, yhdeksältä sateisena sunnuntai-iltana, Tavastialle lämpimästä kotikolosta. Siellä nyt kuitenkin soitti yksi tämän hetken maailmankaikkeuden bändeistä suurinta harmoniaa musiikillaan luova yhtye, texasilainen Midlake. Eli totta kai vedin ruutupaidan päälle ja hyppäsin bussiin.

Midlakea tuntemattomille: nyt puhutaan todella itsestäänselvästä partamusasta. Lavalla nähdyistä yhdeksästä (?) jäsenestä luullakseni vain yhden, reippaan kosketinsoittaja-huilistin, naama oli karvaton! Lauteilla oli soittajien monitaituruudesta huolimatta tungosta, ja koska karmani on Tavastialla sellainen että eteen sattuu aina useampi itseäni huomattavasti pidempi ihminen (joihin lukeutuukin valtaosa maailman ja etenkin Suomen populaatiosta) en nähnyt koko lavaa kerralla kuin kolmen sekunnin ajan Roscoe-biisiin johtaneen hillittömän jammailun aikana. Siitä pieni epävarmuus esiintyjäkaartin pääluvusta, joku pidempi loppuunmyydyllä keikalla ollut voi vahvistaa.

* * *

Tätä kirjoitusta ei kuitenkaan inspiroinut rajallinen näkyvyys, vaan paljon häiritsevämpi aistiärsyke: ihmiset jotka puhuvat biisien aikana. En nyt tietenkään tarkoita teitä normaalit sosiaaliset taidot oppineita keikallakävijöitä, jotka lausutte silloin tällöin teräviä huomioita tai jaatte aistimuksia vierustoverille kumartuen tämän korvaan ja kohdistaen pienellä äänellä tarpeeksi läheltä sanasi siihen suuntaan, vaan teitä muista täysin piittaamattomia tai omasta äänenkäytöstänne hämmentävän epätietoisia henkilöitä, jotka huutelevat vieruskaverille tarkoitettuja epäolennaisuuksia ja niitä näitä kuulumisia normaalin keskustelun tapaan edessä olevien niskaan pyrkien puhumaan niin lujaa että äänen suunnasta löytyvien lisäksi myös vieruskaverikin kuulisi. Ja etenkin teitä joiden ei koskaan pitäisi lähteä julkisille areenoille omien kotiteatterienne - niiden joilla te olette keskipisteenä ja viihteen saa suljettua pois kaukosäätimellä - keskeltä; siis teitä jotka kimmastuvat mitä ystävällisimmästäkin ja aiheellisimmastakin keskeytyksestä.

Sinnittelin Midlaken kolme ensimmäistä biisiä koittaen ignoroida takanani seisovien nuorten miesten jutustelun "joo, onhan tää siis sillee ihan ookoo musaa ... hei tsiigaa mitä X tekstas!"  jne. ja keskittyä ihanaan musiikkiin - kitaroita, huilua, kummallisia lyriikoita stemmoissa. Mutta jutustelu kuului kovempaa. Seuraava biisi meni kiukustuessa, seuraava siirtoa harkitessa. Hartaan ja hienon Rulers, Ruling All Thingsin aikana jälleen täydelle volyymille räjähtänyt turhanjauhaminen sai puremaan hammasta, kääntymään ja hymyillen elehtimään volyymien pientä laskemista. Ja mitä tekee mieskuoro Huutajat? Ilmeilee alentuvasti ja huutaa: "Sä et VOI kuulla mitä me puhutaan tässä!". Aijaa. 

Vaati kamalasti aktiivista ajattelua (joka kaikki pois keikasta) uskaltaa sanoa mölyapinoille mitään, sillä viimeksi kun tuskailun jälkeen ehdotin Kinopalatsissa, kun Milk-leffan haikeaa alkua oli kulunut jo n. 8 minuuttia, että vieressä istuva nainen jatkaisi kuulumisten kertomista leffan jälkeen, reaktio oli niin hämmentävän hyökkäävä että leffan alkupuolisko meni järkytyksestä toipuessa ja päällimmäisenä oli pakottava tarve päästä pois kamalan ihmisen vierestä. 

Midlake-pilaajat olivat hetken hiljaa luettuani huuliltani epätoivoisen "mutta kun mä kuulen koko ajan", mutta ei sitä iloa montaa biisiä kestänyt. Harmitti niin paljon että melkein itketti; loppukeikaksi oli pakko siirtyä alakerran perälle, mistä en enää edes yrittänyt nähdä lavalle mutta sainpa keskittyä pariin biisiin henkisessä vapaapudotuksessa, toisten tyhmyyttä vatvomatta.

Mutta harmittaa se silti! Yritetäänpäs kaikki olla huomaavaisia ja jopa vähemmän hyökkääviä niitä tuntemattomia kohtaan, jotka eivät pyri henkilökohtaisuuksiin ja lähestyvät jo valmiiksi anteeksipyytävä katse silmissään, jooko? Tää meni nyt erityisesti sulle, röyhkeä silmälasipäinen poika (ei mies) Tavastian parvella.

* * *

Jos yrittäisin nyt kuitenkin päästä yli tästä harmituksesta ja muistella keikkaa, niin se oli siis settinä valoja ja saundeja ja monimuotoisuutta ja symppiksiä spiikkejä myöten tosi hyvä keikka! Paras vetonsa oli mulle ehkä Young Bride, liekö siksi että rumpukomppi soi siinä kaikkein kovimmin, ja muutenkin partamiesten stemmalaualanta ylitti takanaolijoiden äänet lähes koko biisin ajan ja rytmi vei mukanaan. Kuuntele biisi yltä, ja klikkaa aiemmatkin linkit jos bändi on vielä vieras.

 Tämä kuva yhtyeen nettisivuilta ei varmaan voi vielä olla Tavastialta,

mutta eikö näytäkin siltä että olisi? Asematkin on samat ja 

yleisö suomalaisen keskittynyttä (alakerrassa).

P. S. Ja The Nationalin keikalla maaliskuussa mä muuten NIIN MENEN ETURIVIIN! Riskejä Midlake-miseryn toistumisesta ei oteta.

Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.

Marraskuu = the time for TV

Ensilumi leijailee paraikaa pääkaupungin kaduille. En varmana ole ainoa, jonka välittömiin tavoitteisiin kuuluu kotisohvan läheisyyteen pääseminen, pikainen ruoanlaitto ja pitkän ja enimmäkseen pimeän päivän töiden unohtaminen telkkarin ääressä. Kun lukee koko päivän, ei illalla usein enää pysty vaikka tarjolla olisi vähän vähemmän käsitteellistä, kiinnostavaa ja jopa fiktiivistä kirjallisuutta. Vaatii jotain vielä vähemmän keskittymistä vaativaa.

Suurin osa televisiokanavien annista on edelleen liian tyhmää ja formatoitua, mutta tallentavan digiboksin ansiosta näistä marraskuun arki-illoista selviää aivan pienellä suunnittelulla.

Ajattelin jatkaa listauslinjalla, ja kertoa nyt teille mitkä viisi ohjelmaa auttavat mua tässä marraskuussa unohtamaan hybridisyyden, konstruktivistien näkemykset identiteetistä, ja ne iänikuiset viittaukset Habermasiin. Hypoteesini on, että niiden keskimäärin vaatima tarkkaavaisuuden ja älyllisen elämän taso on juuri se vähä, mitä kirjaston uumenissa vietetyn päivän jälkeen mulla on antaa.

Älykästä tai ei, seison silti urheasti jokaisen ohjelman takana, kuten minua hyvin tuntevat voivat todistaa. Joka showssa on useampi oma viehätysfaktorinsa, ja suosittelen kaikkia varauksetta myös muille kaamosväsyneille.

Luettelointi tapahtukoon vaikka siinä järjestyksessä, kuinka paljon valinnoistani on huvittunut ihminen jonka kanssa elän:

1. Uusi lempisarja Glee. Lauantaisin klo 20 SubTV.

Yhdellä sanalla: teinimelodraamaa. Kirjaimellisesti, musiikkikohtaukset mukaanlukien. Katsoin, nukkumisen sijaan, Gleen 4 ensimmäistä jaksoa mannertenvälisellä lennolla juuri ennen sarjan Suomeen saapumista. Ensi lauantaina siis tärkeä ilta, viidennen jakson Suomen ensi-ilta... Jenkeissä sarjasta on pahastuttukin. On kuulemma epäkristillinen, rikkoen jopa kaikkia kymmentä käskyä. Hyvä myyntikikka.

2. Dawson's Creek, uusinnat lauantai-iltapäivisin Nelosella.

Satuinpa nyt vaan olemaan teini-iässä, kun sarja näytettiin Suomessa ensimmäistä kertaa. Joillekin jutuille alan nostalgiasta huolimatta olla vähän turta, Paceyn ilkikuriselle charmille - never. Tunnen myös selkeän muistiyhteyden 10 vuotta nuorempaan itseeni kun katselen jaksoja uudestaan, ja se onkin uusinnoissa ehkä kaikkein siisteintä.

3. Tanssii tähtien kanssa. Sunnuntai-iltaisin MTV3.

En koskaan lakkaa olemasta kateellinen tähdille jotka saavat keskittyä viikkojen ajan vain tanssin taiteen opettelemiseen ammattilaisten käsissä, enkä koskaan lakkaa katsomasta ihanaa reality-ohjelmaa jonka konseptissa ei ole mitään ilkeää eikä pahantahtoista. Love it.

4. Nurse Jackie, maanantaisin Nelosella klo 22 (katsottavissa myös ruutu.fi:ssä aina kahden viikon ajan!)

Sairaalasarja, New York, moraalikysymykset, nasevat jutut ja erinomaiset näyttelijät. 25 minuutin annoksina. Täydellistä.

5. sijan joudun sittenkin jakamaan kahden Canal + -kanavien tarjoaman herkun kanssa. 30 Rockin 5. kausi alkoi vihdoin TGS:n siirtyessä niin ikään viidennelle kaudelleen (Liz Lemon ja Matt Damon, yes!), Martin Scorsesen Boardwalk Empiren (kuva yllä, tähtenä Steve Buscemi) 1. kausi starttasi vasta viime viikolla. Ensin mainittu on ehkä marraskuun ulkopuolellakin lempisarjojani, ja kieltolain aikaisen Atlantic Cityn hämärähommista kertova Boardwalk vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta ja tallentuu boksille maanantai-iltaisin.

Ihanasti kuluu arki-ilta noin vieraissa ja enimmäkseen tästä meidän elämästä todellisuudesta hyvinkin vieraantuneissa maailmoissa. "TJEU".

P. S. Kuulemma myös Jimin Pelastushelikopteri-sarja toimii edellämainittuihin pään tiloihin. Jos kaipaa vähän realistisempaa otetta. Tämän ensi käden tiedon sain juuri luotettavasta lähteestä.

Lokakuun blogiteksti

Kuunkierto on kulunut. Mitä tein lokakuun? Kävin maailmalla, opiskelin nukuin pois kaamosväsymystä, kurkin gallerioihin, join liikaa kahvia, kuuntelin joitakin uusia ja joitakin vanhoja levyjä, sain sittenkin liput The Nationalin keikalle, käperryin vilttien alle, kävelin kirpeässä iltapäivässä, olin mukana kun kummilapsi sai nimen, ja muuta tärkeää...

Inspiraatiota odotetaan esiintyväksi taas marraskuussa. Materiaalia on kerätty (ks. kuva alla).

 

 

KUVA: JH

Post-Love&Anarchy

That's all folks. Rakkautta&Anarkiaa is over, once again. The post-festival feeling is always a classic example of "You don't know what you've got 'til it's gone".

Luckily we're blessed with Elokuvasyksy. Someone is always showing something good and ambitious. It's still not quite the same for me, though, 'cause only R&A for me equals tradition, which equals a peace of mind and an ease in one's existence.

My R&A 2010:

The Good Heart (Hyvä Sydän). Intriguing and fresh in the beginning, but turned quite predictable once the stage had been set. Enjoyed the way the context was left "timeless" and the message conveyed mostly outside the dialogue.

The Eclipse. I love Ireland, I love literature, so I had to love this film a little. Particularly, I loved Ciarán Hinds in it, as well as the way in which it escaped genre-classifications. Always a welcome feature in this world of categories.

Ciarán Hinds and Iben Hjejle in The Eclipse

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. I went to see this alone. Boy, do I wait to meet my Mom tonight so I can finally discuss it with someone! Many scenes progressed way too slow for me, but then again that got me thinking about the different concepts of time - a good topic to continue after seeing Mr. Nobody.

Brotherhood. Danish filmmakers did not let me down this time either. Despite the pretty standard, Shakespearean basic elements, the way love and lust is described between two men has never been this appealing and convincing to me. The film's message is also really important in this brave new world of increasingly popular neo-fascism, "immigration criticism", etc. 

Nothing Personal. A friend gave me tickets to this aesthetically inspiring little piece of work. The two roles are impressively played, but despite the film's general slow pace I think the development of their mutual dynamics was still portrayed somehow too quickly - or then too much was left unsaid for me to really feel I knew how they were feeling. 

(Untitled). I gave this film three stars in the voting, because immediately after seeing it it felt too predictable and elitistic, actually the topic was really good and the execution - the script in particular - where pretty good. I regret the three stars, since it would have been nice to have it run in Finnkino theatres for others to see, too. Look it up if you missed it in R&A!

La Tournée (Kiertue). J'absolument adore Mathieu Amalric. He did a great job in his role here, once again, but as regards direction and script, this movie was a bit of a let-down. I think it missed depth and direction. The ladies were genuinely lovely but as characters they remained pretty shallow, and the theme of an attempted homecoming couldn't carry the movie on alone for two hours. Dommage.

Mr. Nobody. Now this was a movie - The Movie - to my liking. Its complex structure was challenging.  Its larger-than-normal amount of patterns, balanced with strong emotions in the story, really appealed to a semi-neurotic yet romantic mind such as mine.

Rakkautta & Anarkiaa, your loyal friend would like to thank you in the same sincere manner that Mr. Lanerva always thanks the audience (in what always feel like exactly the same words) before the Closing Film, every year!

Adam Goldberg is the artist with the greatest integrity in (Untitled)

P. S. A piece of dialogue from (Untitled) has stuck with me. I'm not sure if it was insightful or not, but from the way I keep thinking about it I think it must have been. At a dinner party someone asks Adam Goldberg, who plays a composer of atonal contemporary music (kicking the bucket and all that, and the pun was certainly intended) "What's the difference between art and commercial art?" and the cool gallerist lady with good intentions answers before him, that "commercial art has never posed a question it could not answer". The script was full of witty insights like this - earlier in the same table conversation Goldberg's character Adrian snaps at someone questioning his atonal music with: "Harmony was created so that capitalists could sell more pianos!"

P. P. S. Obviously that film also pleased me particularly for its choice of a title!

Joulufiilis tulee, ota koppi!

Eipä tässä paljon hauskempia ja taidokkaammin tehtyjä kotimaisia lyhytelokuvia ole tullut nähtyä, kuin jo-legendaariset Rare Exports Inc ja Rare Exports 2 - Safety Instructions. Elokuvain kulttisuosio on yhdistänyt meidät maltillisesti maallistuneet, ja leffat ovat lähteneet maailmalle, varmasti tuhansissa sähköposteissa, ulkomaisten ystävien täydellisinä joulutervehdyksinä.

Vasta valmistunutta koko illan Rare Exports -leffaa näytetään suurelle yleisölle ensi kertaa tänään, R&A-festarin yllätyselokuvana. Kihisen kateudesta, mitäs menin ostamaan liput (Untitled)- ja Kiertue-elokuviin. Kolmanteen ei taivu.

Lohduttelen itseäni toteamalla, että leffa toiminee parhaiten sitten joulun alla, kun laatikko-, lahja- ja joululauluhuuma meinaa keittää yli. Silloinhan on just hyvä hiljentyä elokuvan ääreen, ja antaa isolla kädellä kyytiä jouluun liittyville sinänsä ihanille ja tärkeille tunnearvoille, joiden varassa kyseinen elokuvakin lopulta keikkuu.

Ennen joulua leffan näkee myös yleisö Yhdysvalloissa. Kiihkeitä reaktioita odotellessa...

P. S. Ai et ole nähnyt niitä lyhäreitä? Äkkiä YouTubeen!

Kotimaisen partamusiikin pieni voitto

Jos blogillani olisi hirvittävät määrät lukijoita, ja kymmeniä aktiivisia kommentaattoreita, laittaisin pystyyn keskusteluketjun "Viisi useimmin päässäni soivaa sävelmää". Ne tietenkin vaihtuvat aina radiosoiton ja kunkin hetkisten lempilevyjen vaihtuessa, mutta joitain jää.

Minähän tunnustin vahvan viehätykseni kaikenlaiseen partamusiikkiin jo keväällä. Tänään kuulin uutisen, joka sai a) yhden omista Top 5 -biiseistäni taas soimaan päässäni, ja b) minut tunnistamaan yhden partamusiikkimieltymykseni alkupisteistä. Kyseinen päässä soiva biisi on Ultramariini-yhtyeen kappale Elohopeaa, ja uutinen oli saman yhtyeen uusi biisi, ts. ilosanoma yhtyeen comebackista.

Voiko vapaapäivä paremmin alkaakaan, kuin pyytämättä ja yllätyksenä radiosta soivalla kauniin kaikuvalla kotimaisella uudella partamusalla (uuden albumin eka sinkku Hän haluaa heijastuksen). Matti Johannes Koivun soolomatskuakin olen kuunnellut – satunnaisesta ivailusta huolimatta – uskollisesti. Niidenkin päähänsoimaanjäämis-potentiaali on ollut yhtenäisen vahva. Mutta Ultramariinissa Koivulla on tukenaan kokonainen bändi, joka nostaa sävellykset yläilmoihin ja rauhoittaa kuulijan uskomaan, että kaikki menee vielä tosi hyvin. Musiikki on, ainakin omissa assosiaatioissani, lähellä Liekkiä mutta lähestyttävämpää.

Seuraava Ultramariinin single, 22.9. julkaistava Sävelet, on jo kuunneltavissa Ultramariinin nettisivuilla. Albumi Ydin ilmestyy 20. lokakuuta. Vasta. (Höh.)

P. S. Käytin tässä tekstissä surutta kahtakin promokuvaa, kahdesta syystä: a) ne ovat yhtä rauhallisen kauniita kuin yhtyeen tekemä musiikki, ja b) Matti Johannes Koivun parta on tietysti liitettävä partamusiikkitekstiin mahdollisimman näkyvästi.

P. P. S. Partamusiikin voitoksi voi laskea myös Midlaken keikan Tavastialla 14.11. Taisi mennä heti loppuunvaratuksi, mutta eiköhän varauksia tipu vielä myyntiin. Siitä tulee jotain todella kaunista.

Angels in Alppila

Joko olet huomannut? Alppilan Viipurinkadulle, kulmaan jossa ennen hohti keltaista valoa Videofirma Makuuni, on tulossa teatteria. Seurue, johon kuuluu mm. Krista Kosonen, Jani Toivola ja Matti Onnismaa, on salavihkaa luonut tiloissa marraskuussa ensi-iltansa saavan tuotannon Tony Kushnerin draamasta Angels in America. Miten se on päässyt valmistumaan näin pitkälle näin kattavassa hiljaisuudessa, is beyond me.

Pitkä käsikirjoitus on jaettu kahteen osaan, jotka voi katsoa putkeen tai eri iltoina. Näytelmälle kertyy yhteensä pituutta kuusi tuntia, ja juuri synkkinä syksyn ja talven sunnuntaipäivinä osat on mahdollista nähdä putkeen. Ihan mainiota – käsimerkkiä kaamokselle ja kuudeksi tunniksi toisiin maailmoihin.

Jos ja kun silkka tieto näytelmästä sai sinutkin innostumaan, niin tsekkaa produktion nettisivut. 

Ehkä ne on tosissaan ajatelleet, että pelkkä viidakkorumpu riittää täyttämään salin – emmehän tiedä edes katsomon kokoa. Jännä kokeilu useassa mielessä.

P. S. Menen muuten katsomaan näytelmän aika puhtaana tauluna, kun amerikkalainen tv-versio on (toistaiseksi) jäänyt katsomatta. Ilmeisesti näkemisen arvoinen olisi sekin.

Into Pieces

Street art is reeeeally slowly becoming more and more kosher in Finland. A few legal graffiti fences have been put up, first in the "big" cities and consequently in the neighbouring communities (e.g. Kirkkonummi!).

Sure enough the Stop Töhryille -campaign was an epic waste of money that should have been spent on health care, schools, for the benefit of the elderly (the list goes on) - but we could hope stupidities of that scale are in the past now. Couldn't we?

It sure was a pleasure watching these pieces come to existence in Kalasatama last Saturday.

 EGS

EGS detail

TRAMA

Both pieces, plus countless more, witnessed on the chilly end-of-the-summer Saturday August 28th 2010.

Lumeen viritetty nuora

"Maailman ensimmäinen pelkästään nuorallatanssia sisältävä nykysirkusesitys." Hmm. Tylsää? Siltä se jostain syystä omaan korvaan kalskahti - mutta sain korjata katsantoani.

Les Colporteurs -ryhmän Le fil sous la neige on ajaton show. Ja aika perinteinen, dramatiikassaankin, niin kuin myös saksofoni- ja urkuvetoisessa house band -musiikissaan. Kaikki toimi yhteen, ja lumosi helposti yli tunniksi. Ensi-iltayleisö oli vapautunut ja antoi paljon spontaaneja aplodeja, katsomossa oli helppo olla.

Sinun jälkeesi, Max -kirjan tunnelma tuli mieleen monta kertaa. Ihmisvartalon rajoista ja rajallisuudestahan esitys kertookin... Teema jäi mielen perukoille, oman vartaloni on tällä hetkellä  niin romukunnossa ja vajaakäytössä että nuorallatanssijoiden liikkuminen synnytti puhtaita kateuden tunteita, ohjaajan kuntoutuksen mahdollistama liikkuminen taas aitoa nöyryyttä. (Yksi nopeimmin katoavista luonnonvaroistamme.)

Vielä reilun viikon verran aikaa irrottautua ajasta, nöyrtyä ja lumoutua Suvilahden keskellä vaatimattomana tönöttävän teltan hämärissä.

Miikka Vaskola: Sleepwalks

Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.

Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.

Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)

Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)

Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon  ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?

Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy.  En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)

Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.

Ei jaksais!

Flow ja hipsterit. Joka vuosi samat natinat ja halpa hipster-ylenkatse. Älkää edes sanoko sitä sanaa enää. Ne on hyvät festarit, jonne jengi tulee, kuten Tuomas Kallio totesi, tapahtuman elämyksellisyyden vuoksi. Monet esiintyjätkin on iloisia yllätyksiä. Get over it.

Tervetuloa Flow 2011!

Lukupäiväkirjaa: erilaisia "Kevään heräämisiä"

Vanhuuden tuntoihin, vereslihaisten ja puoliksi piilotettujen muistojen verestämiseen, nuoruuteen likeisesti liittyvän herkkyyden tavoittelemiseen voin nyt suositella kolmeakin romaania. Luin nämä kasvutarinat toinen toisensa perään lähes sattumalta; niiden yhteiset teemat tulivat yllätyksenä.

Ian McEwan on aina hyvä. Sementtipuutarha (Cement Garden, 1978) oli esikoisromaaniksi järkyttävän hyvä. Ja hyvinkin järkyttävä. Kahteen muuhun romaaniin sen yhdisti ensi sivuista keskeinen teema: esiteinin elämään kuuluvat ilmiöt ja tunteet. Kuvaus tulee niin iholle, että omat yksityisimmät ja oudoimmat muistot pyrkivät ylös historiasta jonne luonto oli ne painanut. Tämä siitäkin huolimatta että tarina avautuu 15-vuotiaan, vain alkeellisimpaan itsetutkiskeluun kykenevän pojan näkökulmasta. Tämän siskot, kuten kai muutkin naiset (sanon "kai" syystä, jonka ymmärtävät vain kirjan lukeneet) ovat tälle mystisiä organismeja, joiden teoilla ei tunnu olevan loogisia vaikuttimia. Koko puistelevan tarinan ajan lukijan on tulkittava pojan kerrontaa, josta puuttuu kaikki analyyttisyys. Siitäkö tarinan sosiopaattinen sivumaku tulikin?

Nuori mies Bernhard Schlinkin Lukija-romaanissa kertoo tarinansa keski-ikäisen miehen jälkiviisaudella, ja on siksi analyyttisempi. Jotain yhteistä hänellä on silti McEwanin 15-vuotiaan kanssa, ajattelin. Yhteistä on ainakin se, etten ymmärtänyt kumpaakaan - siksikö että elin oman nuoruuteni tyttönä ja ajattelin ja tunsin sellaiselle nuoruudelle tyypillisempiä tunteita? Jotain tuttuutta silti nousi molemmista romaaneista, nimen omaan jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa, kenties mahdotonta. Nuoruuteen se liittyi. Tekisi mieleni tulkita sen liittyneen myös johonkin tuttuun sattumanvaraisuuteen, mutta asiaa ajateltuani tunnistan tuttuuden kiinnittyvän sittenkin McEwaniin ja vanhoihin lukukokemuksiini hänen tuotannostaan, ei niinkään omaan henkilökohtaiseen nuoruuteeni. (TJEU: McEwanin hieno pienoisromaani Rannalla.)

Lukijasta vielä - en ollut kovin vaikuttunut. Voi olla, että juuri lopetettu Sementtipuutarha oli vain liian hyvä.

Sitten alkoivatkin poikuusvuosien edesottamukset riittää. Tartuin Siri Hustvedtin Lumoukseen. Ja sanon nyt heti, että Kaikki mitä rakastin ei ollut mielestäni ihan niin nerokas kuin monesta lähteestä olisi saanut ymmärtää. Amerikkalaisen elegian luin alkukielellä ja sen hienoviresyys saattoi näin ollen kärsiä. Jos Kaikki mitä rakastin sai pettymään ja Amerikkalaista elegiaa lukiessani tunsin etten vain kuulu kohderyhmään (liian nuori), niin Lumouksen luin juuri oikeaan aikaan, oikeisiin vaatimuksiin. Se viihdytti, kiihdytti, mietitytti ja sai kaipaamaan 20-vuotiasta minua.

Vielä nuorempaa itseäni sain tavoitella kun paremman tv-viihteen puutteessa katsoin digiboksilta Dome Karukosken elokuvan Kielletty hedelmä. Minusta se oli hyvä! Okei, välillä kiusaannuttava, mutta silti hyvä! En ole lukenut vielä Kuukausiliitteen juttua vanhoillislestadiolaisista, joten en sano tällä erää enempää.

Sementtipuutarhasta on tehty elokuvakin. Muun muassa Charlotte Gainsbourgin tähdittämä. En ehkä siltikään voi katsoa sitä. Mutta näiden kolmen yhtä erikoisen bildungsromanin lukeminen peräkkäin oli hauska sattuma, jonka tietoista jäljittelyä voin siis tosiaan suositella. Tietysti, jos vaikkapa niinkin hyvä kirja kuin Sieppari ruispellossa on edelleen lukematta, kannattaa jatkaa suoraan siitä. Aikuistumisromaanit olisivatkin hyvä teema vaikka kokonaiselle kirjakesälle. Tai -syksylle?

Nyt ei oikeastaan ole aikaa kirjoitella enempää - eksyin äsken Rikhardinkadun kirjaston suomen- ja englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllyjen väliin ja toin yöpöydälle seuraaavat aarteet: Don De Lillon Putoava mies, Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (ajattelin lukea ensin sen, sitten vasta hehkutellun Kauimpana kuolemasta), Ann Patchettin Bel Canto ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Ja mamu-ystävälle Sofi Oksasta englanniksi, Purge. Tauko teinivuosiin, siis.

It's official: en tarvitse enää telkkaria. Vähään aikaan.

P. S. Luin myös Leena Landerin uuden teoksen Liekin lapset. Olin ihmeissäni: kirja oli minusta niin puinen! Harmi, kun aihe ja kuvattu aika ovat niin tärkeitä ja täynnä kertomattomia tarinoita. Parnasson mukaan kirja on ihan ansiokas. Puulta maistuu, siitä huolimatta. Sitten luin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon. En voi väittää että maku olisi ollut sama...

Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 

iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.

 

Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 

 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 

vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 

näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!

Puhdistus eli Purge

Olenko vihdoin löytänyt tiiviimmän ilmaisutyylin, aidon bloggaajan sisältäni? Tässäkin kirjoituksessa tahdon nimittäin vain ja ainoastaan kertoa, että olen jo useampia kuukausia guuglaillut sanapareja "Oksanen" ja "Purge". Olen etsiskellyt kansainvälisiä reaktioita Sofi Oksasen teokseen Puhdistus, joka on edelleen mielestäni yksi hienoimmista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista romaaneista. Ja nyt tahdon mainostaa, että vihdoin niitä löytyy. Sanoma- tai nettilehtiä kesälläkin silmäilevä on tämän jo huomannutkin.

The Economistin arvio on aika ympäripyöreä, "on se mahtavaa, että meitä muistutetaan miten paljon pahaa silmiemme alla on tapahtunut" -teeseineen, ja ehdottomasti kiittävä.

The Times on ilmeisesti myös arvioinut englanninkielisen käännöksen, pitkästikin, mutta ko. artikkelia en ainakaan vielä löytänyt netistä. Ainoastaan siis Hesarin, Nelosen ja Uuden Suomen uutiset tästä arviosta, joita en tähän linkitä.

 Puhdistus Lahden teatterissa toukokuussa 2010

Kaikkein jännittävintä olisi nähdä, millainen tuotanto nähdään New Yorkin La MaMa -teatterin lavalle, kun Puhdistuksen (alkuperäinen) näytelmäversio saa ensi-iltansa helmikuussa. (Lue lisää Sofi Oksasen kotisivuilta.)

Lähes yhtä jännittävää on tietysti nähdä, miten Sofi jatkaa uraansa - ja missä talossa. Paineet seuraavan romaanin erinomaisuudesta lienevät aika massiiviset oli kustantaja kuka tahansa. Odotan tätä kaikkea innolla.

P. S. Yhtä innolla odotan, että saan käsiini Anja Snellmanin uusimman teoksen Parvekejumalat, jota on nyt kehuttu niin monessa yhteydessä että se uhkaa jo lukukokemuksen puhtautta.

P. P. S. Ja mitä siihen tiiviimpään ilmaisuun tulee, niin katsokaamme sitten syksymmällä, tai jotain.

TV-elämää jalkapallon MM-kisojen jälkeen

Jos sait juuri kaukosäätimen takaisin yhteishuoltajuuteen kisojen koti-isännältä, tai mikäli helteet taivuttavat vihdoin pitämään edes yhden koti-illan viikossa, niin suosittelen lämpimästi avaamaan TV1:n huomenna tiistaina, 13.7. klo 21.

Tanskalaisohjaaja Susanne Bierin hienonhieno elokuva Brødre (Veljekset) on niin hyvä, että kirjoitinkin siitä jo aiemmin keväällä. Älä siis kalastele, grillaa tai sauno onnesi ohi - tai hetkinen: jos olet ihanasti mökillä niin kalastele, grillaa ja sauno sydämesi kyllyydestä, mutta etsi ja katso ihmeessä tämä elokuva viikon sisään Areenasta jos vain sopiva elokuvahetki tuntuu olevan myöhemmin käsillä.

Elokuvan katsottuasi saatat huomata että siitä jäi Bier-jano - etsi tällöin käsiisi Efter Brylluppet (Häiden jälkeen), äskettäin niinikään Ylen esittämä Elsker dig for evigt (Rakastan sinua ikuisesti) tai Hollywoodissa Benicio del Toron ja Halle Berryn kanssa tehty sydäntä raastava The Things We Lost in the Fire (Kaikki mitä kadotimme).

Infoähky

On siis kesä. Avaa mikä tahansa lehti tai katso Kymmenen uutisten kevennys: kesätapahtumia pursuilee enemmän kuin Suomessa on jengiä. (Onneksi on turistit.) Pakkohan meidän on inspiroitua.

Inspiration Information on vaiennut alkukesästä kilpailevien tiedonvälittäjien huudellessa kilpaa, ja jatkaa hiljaiseloa vielä hetken. Kesäkirjalistan purkukin on vasta ihan aluillaan, mikä tarkoittaa ekoja sivuja sekä Simone de Beauvoirin elämäkerrasta että ensimmäistä lukua Shriverin We Need to Talk about Kevinistä. Tärkeintä on, että luettavaa, konsertteja ja festareita piisaa!

Tsekkailkaa kesän mittaan Current Inspirations -listoja vaikka vars. blogitekstit eivät niin tiheästi päivittyisikään. Ja nauttikaa!

Four more days

Lord almighty, I feel my temperature rising... The FIFA World Cup 2010 will be kicked off in Joburg, South Africa, on June 11th. That is, in four days.

R. W. Johnson wrote, already a while ago, an insightful and informative blog post for the London Reviw of Books blog about the spectacle's currently most potential downsides. His take was quite  appealing to a rigid realist such as myself. Might be a good idea to take a good, well-informed and unbiased look at the games and all they will come to mean before it's on and we'll all get carried away by the greatness and nobility of the sport itself (for that cannot be compromised!).

For those litarate in Finnish I have to add one Messi-related blog post, by Mr. Jari Tervo.  These days one comes across the lemming-like face of Lionel Messi, that Argentinian foot-magician,  pretty much everywhere. Admitteldly he has inspired a lot of things...

From June 11 to July 11 it is rather obvious a good many relationships are risked, while male bonding  explodes globally to become even more commonplace than usual. A certain gentleman recently contemplated out loud, in all seriousness, how many more World Cups he is likely to live to see. I think all this is highly entertaining; both the sport and its socio-psychological side-effects. Let's hope the experience will be a good and entertaining one for South Africa, too.

P. S. Check out the evolution of the World Cup Ball from 1930 to date!